Anodisointimenetelmän yleisin käyttökohde on alumiinin pintakäsittely. Vähemmässä määrin anodisointia käytetään titaanin, magnesiumin ja sinkin käsittelyyn. Näitä materiaaleja voidaan helposti pintakäsitellä anodisoinnilla, mutta käytännön merkitys on vähäinen. Anodisointia on aiemmin kutsuttu nimellä eloksointi, mutta tällä tarkoitetaan täsmälleen samaa kuin anodisointi.

Prosessina anodisointi on elektrolyytteihin perustuvaa hapetusta, jossa pinnoite muodostuu oksidipinnoitteesta. Tällainen pinnoite antaa suojaa käytöltä ja lisäksi se muovaa tuotteen visuaalisuutta ja muuttaa pintakäsitellyn tuotteen ominaisuuksia. Alumiinin anodisointi parantaa sen korroosionsietokykyä. Se myös tekee käsiteltävästä tuotteesta erivärisen ja luo pinnalle kovaa kulutusta kestävän kalvon. Anodisointi lisää alumiinin eristysominaisuutta tehden siitä hyvän eristeen. Alumiinin ominainen metallinen olemus ei prosessissa muutu, mutta muodostuvan kovuuden vuoksi kaikki mahdolliset muokkaukset alumiinin muotoon on tehtävä ennen kuin tuotetta ryhdytään pintakäsittelemään anodisoinnilla.

Anodisointimenetelmät teollisuudessa

Yleisimpiä teollisuudenhaaroja, joissa käytetään anodisointia, ovat konepaja-, huonekalu- ja sähkö- sekä elektroniikkateollisuus. Urheiluvälineteollisuus käyttää myös tätä menetelmää pelivälineiden pintakäsittelyssä.

Anodisointi voidaan jakaa kolmeen eri kategoriaan lopputuotteelle muodostuvan visuaalisen ilmeen perusteella. Näitä ovat luonnonvärinen anodisointi, värillinen anodisointi ja erikoisanodisointimenetelmät. Luonnonväriseen kategoriaan lasketaan kaikki ne käsittelytavat, joissa suojakerros on läpinäkyvä ja lopputulos mahdollisimman alkuperäisen värinen. Värianodisointi jakaantuu puolestaan kolmeen eri alakategoriaan:

  • Adsorptiovärjäys
  • Sähkövärjäys
  • Itsevärjäys

Adsorbtiovärjäyksessä käytetään orgaanisia raaka-aineita, jotka imeytyvät huokoiseen pintaan. Tämä on yleinen menetelmä. Hyviä puolia menetelmässä ovat käytettävä laaja värimaailma ja kustannustehokkuus. Ongelmana menetelmässä on se, ettei se sovellu kovaa rasitusta vaativiin kohteisiin. Värjäys ei kestä kovia säävaihteluita, joten tämä on sovellettavissa lähinnä sisäkäyttöön tuleviin tuotteisiin.

Sähkövärjäys tapahtuu upotusmetodilla, jossa kappale laitetaan metallisuoloja sisältävään astiaan. Vaihtovirran kytkemisen jälkeen huokoiselle pinnalle tiivistyy metallioksideja muodostaen erinomaisesti säänvaihteluita kestävän pinnan. Väreinä tässä menetelmässä pystytään käyttämään vain pronssin eri sävyvivahteita vaalean pronssisesta täysin mustaan lopputulokseen.

Itsevärjäys on menetelmänä jäämässä historiaan. Siinä pintakerroksen väri syntyy anodisointiprosessissa suoraan alumiiniin.

Erikoismenetelmillä voidaan saada aikaan erittäin hyvin kulutusta kestäviä pintoja tai peilikiiltäviä pintoja.

Anodisointikerroksien muodostuminen

Anodisoinnilla muodostetaan oksidikerros alumiinin pintakerrokseen. Luonnostaan alumiinilla on jo valmiiksi ohut kalvo, mutta anodisoinnilla tämä kalvo saadaan reilusti paksummaksi. Tämä paksumpi kerros kiinnittyy alumiiniin tehokkaasti ja antaa sille huomattavasti paremman suojan.

Anodisointi saadaan aikaiseksi laittamalla alumiinituote rikkihappoon, jossa sähkövirran avulla saadaan vesi hajoamaan vedyksi ja hapeksi. Happi kulkeutuu alumiiniin ja käynnistää prossin, jossa muodostuu alumiinioksidia alumiinin pinnalle. Lopputulokseen vaikuttaa vahvasti alumiinin laatu ja miten puhdasta alumiinia prosessissa käytetään. Puhtaampi alumiini toimii varmemmin ja saa paremman suojakerroksen itsellensä tämän metodin avulla.